Sanotaan, että kulttuuri on pirstaloitunut ja ettei sukupolvikokemuksia enää synny, mutta ilmastonmuutos on yhdistänyt ihmiset ympäri maailmaa. Vaikka se koskettaa kaikkia iästä riippumatta, on ilmastoliike henkilöitynyt juuri nuoriin, koska he ovat ottaneet asian vastuulleen. Kun nähdään kuvia ihmismassojen täyttämistä toreista, valtavista metsäpaloista ja vakavina asiastaan puhuvista nuorista, voi kysyä, onko nykynuorilla takeita onneen. Heitä on petetty jatkuvan kasvun illuusiolla, joka ei olekaan totta. Pitkästä aikaa nuorille ei ole odotettavissa parempaa elämää kuin vanhemmilleen, mikä tarkoittaa, että he ansaitsevat vähemmän ja että heidän elintasonsa ei nouse, vaan laskee. Ilmastonmuutos herättää paniikkia, ahdistaa ja kuormittaa mieltä.
Tulevaisuus näyttää valottomalta ja hallinnot vaikuttavat hitailta. Osa huolehtii itsensä epäilemättä väsyksiin ja toimintakyvyttömäksi, toiset tahtovat etäännyttää itsensä koko sotkusta. Onneksi teknologia on niin kehittynyttä, että on vaivatonta lukita ulkomaailma havaintojensa ulkopuolelle. Kuulokkeet korville ja kännykkää selaamaan, ja ympäröivä maailma on pian unohdettu. Eivätkö ihmiset ymmärrä, miten paljon menettävät, kun kuulevat puiden suhinan ja lintujen laulun sijaan valitsemaansa musiikkia ja katsovat maiseman sijaan vilkkuvaa ruutua? Ympäristöasiat taitavat huolettaa niin kovasti, ettei luontoa voi kohdata ilman turvallista taustahälyä.
Kyse ei ole kuitenkaan vain ympäristöstä. Suhteemme siihen ei olisi niin vaikea, jos voisimme itse hyvin. Vaikka oman elämän tunnusmusiikin luukuttaminen rentouttanee, on musiikin päätehtävä estää hiljaisuuden painostava leviäminen ja varoittamatta alkava itsetutkiskelu. Täytämme elämämme kaikenlaisella kepeällä informaatiolla ja sisällöllä, johon voimme itse vaikuttaa, sillä emme tahdo kurkistaa sieluumme ja nähdä, mitä siellä on – siihen emme voi vaikuttaa. Siis sen lisäksi, että olemme ahdistuneita maailman tilasta, olemme ahdistuneita itsestämme. Pahinta lämpenevässä ilmastossa ei ole se, miten vakavana ongelmana sen näemme, vaan miten heikoiksi itsemme tunnemme. Emme kestä itseämme ja uppoamme siksi mielellämme melun keskelle, keinotekoiseen hälyyn. Ehkä on kyse syy-seuraus-suhteesta. Koska voimme itse huonosti, olemme kykenemättömiä myöskään parantamaan maailmaa. Kuljemme siteet silmillä, epämääräisesti hapuillen, hymyillen ahdistuksen läpi. Mitä kiivaammin tavoittelemme onnea, sen kauempana se meistä on, sillä ensimmäinen askel onneen olisi nähdä epäkohdat.
Venla Pystynen kirjoittaa kolumnissaan Onnesta allikkoon (Helsingin Sanomat 22.10.2017), kuinka onnellisuutta pidetään nykyään suoranaisena tavoitteena. Ihmiset eivät tavoittele asioita, jotka voisivat tehdä heidät onnellisiksi, vaan onnellisuutta itseään, jolla on tapana löytyä sateenkaaren päästä – tavoittamattomasta taivaanrannasta. Tämä heijastuu ilmastonmuutoksen todellisuuteen niin, että ajatuksia näyttää olevan kaksi. Yksi vaihtoehto on tavoitella itselleen onnea perinteisten arvojen, kuten materialismin ja konservatismin, ehdoilla ja sulkea silmänsä ikävältä kehitykseltä. Edelleen osa tahtoo uskoa, että talouskasvu on vastaus kaikkeen. Toinen vaihtoehto on luopua kulutuskulttuurista ilmaston hyväksi – ja samalla onnellisuudestaan. Onnellisuuttahan on vakaus, vauraus ja menestys, eikö niin? Ilmastotietoinen nuori ei voi olla onnellinen, koska planeetan tilan tunnustaminen pakottaa kohtaamaan riittämättömyyttä, epävakautta ja vähäisempää varallisuutta.
Näin saattaisi moni ajatella. Joku varmaan lisäisi, että ilmastoliike tekee nuorista vain entistä ahdistuneempia ja onnettomampia. Ilmastonmuutoksesta huolehtiminen vie paljon energiaa ja aikaa, jonka voisi kuluttaa paremminkin, vaikka onnen tavoitteluun. Miksi näyttää hapanta naamaa, kun voisi keskittyä hyviin asioihin maailmassa? Aiheeseen on olemassa toisenlainenkin näkökulma.
Kuten Kirsi Heikkinen artikkelissaan 16 tietä onneen (Tiede. 3/2009) huomauttaa, onnellisuus ei ole riippuvainen talouskasvusta. Oikeastaan menestys lisää onnellisuutta vain tiettyyn pisteeseen asti, Heikkinen selittää, ja sitten onnellisuus jämähtää paikoilleen. Tästä syystä ei voi tehdä johtopäätöksiä onnellisuudesta suhteessa talousnäkymiin. Vaikka nuorilla ei olisi enää mahdollisuuksia yhtä suureen varakkuuteen kuin vanhemmilla sukupolvilla, ei se estä heidän onnellisuuttaan. Salaisuus on juuri siinä, ettei ihminen tarvitse paljoa ollakseen onnellinen. Onni ei ole suuri määränpää, vaan matka, joka sen tavoittelemiseksi tehdään. Hieman nurinkurisesti olemme onnellisia ponnistellessamme ja toivoessamme parempaa, haaveillessamme paremmasta huomisesta. Saatamme sanoa, että olisimme onnellisia, jos kaikki olisi hyvin, mutta jos meillä ei olisi mitään, mitä toivoa, saati mitään, minkä eteen nähdä vaivaa, emme lopulta voisi tuntea onnea.
Onnen tunne tarvitsee vastakohtaisia tunteita, tai kaikesta tulee samaa. Vastoinkäymisten, työn, onnistumisen ja onnen tasapaino lienee kadotettu nyky-yhteiskunnassa. Joko kaikkien pitää olla aina onnellisia, tai sitten, usein seurauksen omaisesti, vaivutaan näköalattomuuteen. Jatkuva onni ei ole vain epärealistinen, vaan vaarallinen uskomus. Jos kaiken täytyy olla päivittäin täydellistä, tuntee itsensä epäonnistujaksi tai petetyksi, kun niin ei olekaan. Omaa asennettaan ilmastonmuutokseen pohtiessaan pitäisi ymmärtää, ettei ikuinen onni ole tavoite. Tavoite on jotain aivan muuta, kuten sivistystä, tutkimusta, työtä, rakkautta, ystävyyttä tai kehittymistä. Onni on tunne, joka tavoitteen edistymisestä tulee. Kun valmistaudumme ehkäisemään ilmastonmuutosta tai taistelemaan mitä vain muuta vastaan, meidän ei pitäisi tavoitella onnellisuutta tai rauhaa. Ne tulevat, kun ovat tullakseen. Sen sijaan pitää asettaa tavoitteita ja olla valmis toimimaan niin, että kun onnellisuus on astumassa sisään, mikään ei ole torppaamassa sen tietä. Mikään, kuten ahneus, vääryys tai arvoista luopuminen. Ilmastonmuutoksen torjuminen ei ole helppoa, mutta kuka edes väitti, että onnellisuus olisi helppoa elämää?
Jos siis ilmastonmuutoksen kohtaava maailma vaikuttaa mahdottomalta paikalta elää onnellisena, se on harhakuva. Onnellisuus, toisin kuin joskus luullaan, ei ole täydellisyyttä. Siksi joku voi elää niukasti ja osoittaa mieltään ja olla onnellinen. Hän ei ole onnellinen huolimatta pettymyksistään, vaan niiden takia. Negatiiviset tunteet, joiden normaalius on nyky-yhteiskunnassa kadotettu, paljastavat onnen hetkittäin kaikessa loistossaan. Juuri vaikeudet saavat meidät vahvistumaan, löytämään ratkaisuja ja kehittymään. Kun ponnisteltuamme saamme hetken katsella työmme tuloksia ja tarkastella itseämme, tunnemme onnea, joka on ihanampi kuin kesäpäivän raukea ilo tai tavaran tuoma mielihyvä. Tuo lyhyt pysähtyminen, kehityksen näkeminen ja nöyrä ylpeys unohtuvat usein, jolloin langetaan ylisuorittamiseen. Kun mikään ei riitä, mikään ei riitä. Toisaalta jos ei ole valmis ponnistelemaan alkuunkaan, ei koskaan opi omaa vahvuuttaan.
Tämä näkökanta, joka julistaa toivon ja tulevaisuudenuskon puolesta, ei vähättele ilmastonmuutoksen aiheuttamaa ahdistusta tai tuhoa, joka on ilmeistä. Kysymys on siitä, miten ihmiset saadaan toimimaan. Ahdistuneella ihmisellä on vimmainen halu muuttaa maailmaa, mutta samalla hän on pelkojensa ja epätoivon vanki. Se ei edistä toimintaa. Syytteleminen ei auta ketään, kuten ei myöskään tieteen torjuminen. Jos keskitytään nimeämään vain syyllisiä, unohdetaan, että he ovat vaikutusvaltaisissa viroissa ja voisivat syntipukkien sijaan olla osa ratkaisua. Vanhemmilla sukupolvilla on opittavaa, mutta myös paljon tietoa. Jos taas keskitytään liiaksi tilanteen pelastajiin, unohdetaan, että jokainen voi tehdä jotain – aivan omana tavallisena itsenään. Mitä tulee tieteeseen, jos se on tehnyt ihmiskunnasta näin vahvan ja suuren, eikö sitä pitäisi kuunnella nytkin, kun meidän täytyisi siivota jälkemme?
Ensimmäinen askel tasapainoon ja onnellisuuteen ilmastonmuutoksen edessä on yhteys itseen. Kun sen löytää, ymmärtää oman suuruutensa – kuinka voi vaikuttaa ja toimia – ja pienuutensa – kuinka pitää kunnioittaa ja varjella luontoa sen kaikessa monimuotoisuudessa. Kun ymmärtää olevansa irrottamaton osa luontoa, on suhde ympäristöön parempi. Sitä voi kehittää jättämällä teknologian omaan asemaansa eli apuvälineiksi, ei esteiksi itsen ja ympäröivän maailman välillä. Paljon iloa ja inspiraatiota löytyy koneiden syövereistä, mutta joskus se on hyvin ylimääräistä. Jokaisen täytyisi oppia itsensä takia kuuntelemaan hiljaisuutta ja löytämään onnea ympäriltään. Sinikka Svärdin sanoitus Pieni hiljainen onni (2013) kuvaa kauniisti luonnon ajatonta ja lahjomatonta tunnelmaa, joka vangitsee meidät yhä uudestaan otteeseensa.
Svärd kertoo kasteisesta nurmesta, pihan eläimistä ja onnen tunteesta. Kertosäkeessä tiivistetään hyvin ilmastoliikkeelle sopiva ajatus onnesta: “Tämä pieni hiljainen onni / On tyhjissä käsissä vain / Ja kun kerroin muillekin siitä / Yhä enemmän onnea sain.” Onni ei ole show, se ei ole suuria asioita. Mitä suuremmalta onnellisuus näyttää, sen tyhjempää se todellisuudessa on, koska onni löytyy pienistä asioista. Jos jättää joskus kuulokkeet ja kännykän pois ja keskittyy vain luontoon, ymmärtää, miksi sen puolesta on taisteltava. Usvainen, kirpeänviileä ja punertava, huumaavan valoisa aamu, lintujen laaja lento ja kiljunta kosken yllä, keväältä tuoksuva tuuli ja harsomaisella pilvellä päällystetty, laveerattu taivas tuovat yksinkertaisella kauneudellaan selittämätöntä rauhaa ja onnea, jonka saattaa helposti ohittaa, jos ei osaa pysähtyä sitä katselemaan.
Ja juuri tuo taistelu saa nuoret elämään onnellisena. Vaativina, muutoshaluisina ja huolestuneina, mutta onnellisina. Sillä ahdistus on lamaantumista ja riittämättömyyden tunnetta, mutta onni on toimintaa ja vaikuttamisen mahdollisuutta. Onnellisuus on sitä, että löytää paikkansa siinä maailmassa ja ajassa, jossa elää.
Teksti: Hilja-Maria Haavisto
Viimeisimmät kommentit